Pitkä odotus palkitaan

Hieman haikein mielin hyvästelimme Rambergin sekä siinä sivussa Lofootit ja suuntasimme nokan kohti Svolværia. Lautta lähti sieltä samasta paikasta jonka aikaisemmin ”haukuin” kyläksi, mutta Svolvær osoittautuikin hieman tarkemman tarkastelun jälkeen Lofoottien epäviralliseksi pääkaupungiksi laskettelurinteineen, lentokenttineen ja satamineen. Noh, antaneen Svolværialaiset pienen vähättelyni anteeksi J

Saavuimme lauttasatamaan hyvissä ajoin, noin tunti ennen sen odotettua saapumista. Jonoa oli kertynyt jo jokusen auton ja caravaanarin verran. Saimme luotua pienen picnicin autoomme ja söimme sen lauttaa odotellessa. Saimme myös levättyäkin minimaalisten päikkäreiden verran. Vihdoin ja viimein lautta tuli ja jonoa alkoi kertyä vierellemme jo useammalle kaistalle. Valitettavasti vierelle tulevat jonot peittivät näkyvyyden lautan edustalle, joten jouduimme malttamattomana vaan odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu ja koska meille myytäisiin matkaliput.  Jono ei tuntunut kuitenkaan liikkuvan mihinkään ja kummastelimme sitä, että lauttaan tuntui kuitenkin ajavan jonon sivusta isompia ajoneuvoja ja jokunen henkilöauto. Oman vuoron odottelu tuntui kestävän ikuisuuden. Eipä siinä odotellessa auttanut muu kuin aloittaa kuluttamaan aikaa virkkaamalla. Jo ennen lähtöä reissuun, kävin ostamassa koukun ja lankaa, jotta voisin palauttaa matkan aikana mieleen peruskoulu aikaiset virkkuutaitoni. Nyt on jo useampi virkattu kukkanen ja ruusu tullut tehtyä niinä matkantekoaikoina, kun kädessä ei ole ollut kamera tai näppäimistö.

Lauttasatamassa odotellaan lauttaa.

 

Siinä odotellessa valmistui taas yksi kukkanen ja avomieheni päätti mennä utelemaan muiden autojen lomitse, missä mennään. Hän palasikin melko pian sen tiedon kanssa, että lauttaa ei edessä enää ollut! (Voi pirulainen!) Hölmistyneinä jäimme miettimään, mitä teemme seuraavaksi. Päätimme kuitenkin jäädä odottamaan seuraavaa lauttaa, koska edessämme ja erityisesti takanamme oli kymmeniä autoja, jotka tuskin kaikki jäivät pelkän olemattoman onnenhitusen varaan odottamaan uutta lauttaa ja mahdollista kyytiin pääsyä. Eipä siinä auttanut muuta kuin aloittaa toisen kukkasen virkkaus.

Toinen kerta toden sanoo, (vai kuinka se nyt menikään) oli ajatuksenamme kun näimme samaisen lautan tulevan tekemään toista kierrosta satamaan toisen 1,5h odottelun jälkeen. Olin melko varma, että joudumme leiriytymään siihen paikkaan ilman lauttalippuja, mutta kummaksemme rahastaja tuli autollemme vihdoin ja viimein ja saimme ajaa auton suoraan lauttaan. Siinä vaiheessa en tiennyt, olisiko pitänyt päästää viimeisen kolmen tunnin odottelusta johtuva kiukku pois (ei niin imartelevalla tavalla) vai tuulettaa kovasti. (Valitsin jälkimmäisen.)

Norjan "kuuluisat" katkarapuvoileivät

Viimeistään siinä vaiheessa unohtui pinnan kiristymiset kun saimme katkarapuvoileivät eteemme kahvin kera ja pääsimme ihailemaan merelle avautunutta sinisen eri vivahteista maisemaa. Aika meni enemmän kuin rattoisasti kaksi tuntia kestäneellä risteilyllä läpi Norjan saariston, kun pääsimme ihailemaan pitkästä aikaa auringon valolla kyllästettyä merimaisemaa ja räpsimään kuvia niin että kameran muistikortin tila loppui pariin kertaan kesken.

 

 

 

Kuva tablettimme näyttämästä reitistä. Pieni sininen piste merellä näyttää sen hetkisen sijaintimme.

Lautan rantauduttua Skutvikkiin, jatkoimme ajelua parikymmentä kilometriä ja päätimme leiriytyä joen rannalle Hamarøyn Fiskecamingkiin. Kuten nimestä voi jo päätellä, paikka on kalastajien suosiossa ja puitteet kalastamiseen oli rakennettu leirintäalueelle sopiviksi. Koska omat mato-onget oli jäänyt Hämeenlinnaan, tyydyimme kalastelemaan auringon laskusta kuvia.

 

Pitkä päivä on hyvä päättä leirintäelämän kippistelyllä